<<< Takaisin hakemistoon
Elonkehä 9.9. 1998
Virtanen muistutti
julkisen palvelun idean tärkeydestä
Eduskunnassa palattiin viime viikolla ed. Pertti "V" Virtasen viime vuonna yleiskeskustelun kohteeksi ehdottamaan joukkoviestinnän teemaan, kun televisio- ja radiotoimintaa koskeva lainsäädäntöpaketti tuli ensimmäiseen käsittelyyn.
Aiheesta käytettiin suorastaan poikkeuksellisen paljon puheenvuoroja, mikä kertoo asian tärkeydestä. Suurin osa puhujista oli Virtasen kanssa samansuuntaisilla linjoilla - eli huolta Yleisradion takaamasta laatutasosta ja monipuolisuudesta kannettiin. Veltto kuitenkin halusi kiinnittää huomiota siihen, että uuden lainsäädännön perimmäinen henki on kuitenkin liberaalisti markkinavoimia entisestäänkin vapauttava, ja yltiöpäisimmillään kehitys saattaa johtaa siihen, että Yleisradion erityisasema jopa kyseenalaistetaan, kuten huolestuttavasti jo nyt teki liikennevaliokunnan mietintöön vastalauseen tehnyt ed. Klaus Bremer.
Televisio- ja radiotoimintaa koskeva lainsäädäntö
(Hallituksen esitys HE 34/1998)
1. käsittely
Puheenvuoro
Pertti Virtanen / Kipu
Laki sinänsä on hyvä nykypäivään sopiva laki, koska siinä yhtenäistetään ja ajanmukaistetaan sekä ennakoidaan tärkeän sektorin asioita, mutta haluan kommentoida asiaa kiinnittämällä huomiota ed. Bremerin liikennevaliokunnan mietintöön liittämään vastalauseeseen.
Ensinnäkin kehoitan huomioimaan ed. Bremerin huomautukset kiireestä ja hutiloinnista, mutta ennen kaikkea haluaisin pohtia ja haluaisin muiden pohtivan koko asian psykologista, filosofista ja poliittista sisältöä - ja tähän ed. Bremerin vastalauseen loppuosa tarjoaa oivan lähtökohdan.
Tunnettuna yksityisyrittäjänä ed. Bremer on huolissaan siitä, että laki televisio- ja radiotoiminnasta suosii alan "isoa pahaa sutta" eli Yleisradiota sen yksityisten kilpailijoitten kustannuksella. Fraasi "Yleisradion vaatima rahoitustuki" kuvaa hyvin sekä ed. Bremerin että koko nykyisen markkinavoimakeskustelun asennetta. Vaikka vaatimus markkinavoimien ehdoilla toimimisesta nykyään ulotetaan suurinpiirtein alalle kuin alalle, haluan tässä muistuttaa siitä miksi noin vuosi sitten pidin tärkeänä, että eduskunta kävisi yleiskeskustelun Yleisradiosta. Keskustelun antama viesti oli selkeästi se mitä halusinkin ja odotinkin.
Ensinnäkin radio- ja televisiotoimintaan kohdistuu hyvin monenlaisia odotuksia - mm. maakuntakohtaisisia ja paikkakuntakohtaisia vaatimuksia ns. täyden palvelun saatavuudesta siellä missä kaupalliset yrittäjät eivät ole katsoneet toimintaa kannattavaksi. Toisaalta tuli selväksi, että on olemassa ainakin yksi ala, johon "markkinavoimien" ideaa ei ehkä haluta lainkaan soveltaa. Itse asiassa on käynyt selväksi, että tällaisia aloja ON useampia, sillä napina esim. Postitelen yksityistämisen seurauksista on ollut huomiotaherättävän ankaraa.
Mutta nimenomaan radio- ja televisiotoiminta jos mikä on ala, jota puntaroidessaan eduskunnan täytyy asettaa yleinen etu kilpailuedun edelle, koska eduskunta yksiselitteisesti kontrolloi tätä alaa totaalisesti - tai ainakin voisi kontrolloida. Eduskunta ensinnäkin valvoo yhteiskunnan omistamaa Yleisradiota ja toisaalta eduskunta on aikanaan päättänyt siitä, että sallitaanko alalla yksityisiä kilpailijoita lainkaan, ja päättää tuon kilpailun ehdoista edelleenkin ‹ mieluiten "yleisen edun" nimissä, niinkuin sen rooliin kuuluu. Vaikka lakiin on kirjattu se kuinka tärkeää eduskunnan mielestä on, että Suomessa toimii Yleisradio Oy:n kaltainen julkisen palvelun viestintäyritys, laki kokonaisuudessaan painottuu yksityisen sektorin oikeuksien ja vapauksien määrittelyyn jopa niin, että huolenaiheeksi nousee esim. "julkisen palvelun maksun" käsitteen hämärryttäminen. Olisin pitänyt suotavana, että tämä käsite ja periaate olisi edelleen säilytetty laissa, koska jo ed. Bremerin vastalause oirehtii siitä vaarasta, että koko periaate kyseenalaistetaan. Siksi yhdyn ed. Bremerin vaatimukseen julkisen palvelun täsmentämisestä - mutta päinvastaisesta syystä.
Kaupallisen eli käytännössä pienimpiä yhteisiä nimittäjiä etsivän radio- ja televisiotoiminnan edellytysten sijaan olen edelleen huolissani julkisen palvelun idean totetutumisesta mm. erityisryhmille tähdätyn ja ns. ei-kaupallisesta kulttuurista huolta kantavan ohjelmatoiminnan muodossa. Sananvapauden idea ei saisi enää enempää lähestyä rahanteon vapauden ideaa.
Juttuhan on jatkoa viimevuotiselle jeremiadille "Halutaanko Yleisradio kaupallistaa vai ajaa alas?", jonka yhteydessä vannoin vielä jonain päivänä kahlaavani läpi teoksen "Julkisten palveluiden yksityistäminen - edellytykset ja kokemukset" (Liiketaloustieteellinen Tutkimuslaitos 1995, sarja B 113), koska se liippaa Yleä yhä lähempää nyt, kun aluksi tekniikkapuoli on päätetty huutokaupata.
En ole vieläkään jaksanut kahlata, silmäillä vain, mutta silmiin osui sen verran olennaista tekstiä, että skannataaanpa tähän näyte pääasiassa ilmeisesti YTM Pentti Jonnisen laatimasta raportista. Lainauksemme alkaa luvun "Kilpailu yksityistämisen edellytyksenä" viimeisellä kappaleella.
Loppupäätelmä on siis se, että keskeinen edellytys tehokkuuden parantamiselle yksityistämisellä on kilpailun olemassaolo. Pelkällä omistusmuodon muutoksella sinänsä ei välttämättä saavuteta niitä tehokkuusetuja, joihin yksityistämisellä yleensä pyritään. Koska tehokkuus ei näytä riippuvan palvelun tuottajan omistusmuodosta, julkisella sektorilla näyttäisi olevan muitakin mahdollisuuksia tehokkuuden ja taloudellisen tuottavuuden parantamiseen kuin varsinainen yksityistäminen. Palvelujen tuottamisessa voidaan julkisen sektorin sisälläkin erottaa tilaaja ja tuottaja, kilpailuttaa toimintoja yksityisen sektorin kanssa, siirtyä laitoksissa nettobudjetointiin tai muuttaa organisaatio liikelaitokseksi tai julkisenemmistöiseksi yhtiöksi jne. Näillä tavoilla voidaan parhaassa tapauksessa lähestyä yksityistämisen etuja ilman varsinaista yksityistämistä.
4.4 Yksityistämisen kritiikkiä
Yksityistämisen kritiikki pohjautuu useinkin yksityistämiskäsitteen vakiintumattomuuteen ja tulkinnanvaraisuuteen. Yksityistäminen nähdään helposti vain uusliberalistisena, monetaristisen talouspolitiikan ilmentymänä, jonka tarkoituksena on purkaa hyvinvointivaltion laajalle levittäytyneitä palveluita ja jättää kansalaiset tulemaan toimeen omin neuvoin, sen mukaan kuin itse kullakin on mahdollisuus ostaa palveluita. Yksityistäminen veisi sen vastustajien mielestä kansalaiset markkinavoimien armoille. Palvelujen tuottajina toimisivat toisin sanoen yritykset, jotka tavoittelevat ainoastaan taloudellista hyötyä ja hinnoittelevat palvelunsa sen mukaan. Näin ajateltaessa yksityistäminen nähdään vain yksipuolisesti tuotantotoiminnan siirtymisenä yksityiselle sektorille. Siinä ei oteta huomioon niitä osittaisen yksityistämisen muotoja, joihin voi kuulua merkittävä julkisen sektorin ohjausosuus.
Yksityistämisen kritiikkiin niinkuin sen puolustamiseenkin liittyvät usein arvot, asenteet ja poliittiset ideologiat. Yksityistäminen nähdään jo periaatteellisesti vastustettavana taloudellisen ylivallan ja kansalaisten etujen polkemisen symbolina. Yhteistä hyvää ei arvostelijoiden mielestä voitaisi ajaa yksityisen yritystoiminnan kautta. Yksityistämistä kritisoineet toteavat mm., että ei pidä hyväksyä yksityistäjien näkemystä tehokkuudesta ja tuottavuudesta ja sen jälkeen ruveta kilpailemaan siitä, kuka tuottaa tietyt palvelut halvimmalla. Hyvinvointivaltiopalvelujen tuottamisen tehokkuuden ja tuottavuuden ilmentymiä ovat palvelujen saatavuus, niiden oikea kohdentuminen ja niiden kyky vastata olemassa oleviin tarpeisiin. Tämän takia mm. Vettenrannan mukaan olisi hylättävä käsitys julkisen palvelutuotannon pelkästään rahalla mitattavasta tehokkuudesta ja tuottavuudesta.
Kritiikki onkin oikeutettua, jos yksityistämistä tarkastellaan markkinaperusteisena toimintana, joka ulotetaan samalla tavalla kaikkiin julkisiin palveluihin. Näinhän ei välttämättä lainkaan tarvitse tapahtua, kuten edellä on käynyt ilmi.
Yksityistämisen kritiikissä pelätään palvelujen tarjonnan kaupallistumista. Kaupallistumistermiä ei kuitenkaan ole tarkemmin määritelty, vaan sitä käytetään lähinnä sen negatiivisen arvoväritteisyyden vuoksi. Jos jokin toiminta kaupallistetaan, oletuksena on, että käyttäjiä käytetään hyväksi ansiotarkoituksessa välittämättä pohjimmiltaan heidän todellisista tarpeistaan. Kaupallistuminen julkisten palveluiden tarjonnan yhteydessä voisi tarkoittaa maksullisia palveluita, jotka lisäisivät epätasa-arvoisuutta, koska kaikilla palvelujen tarvitsijoilla ei olisi niihin varaa. Sinänsähän maksullisten palveluiden tarjoaminen niistä maksamaan halukkaille ei ole negatiivista. Ongelma syntyy silloin, kun kyseessä ovat sellaiset peruspalvelut, jotka ovat kansalaisille välttämättömiä, mutta heillä ei ole mahdollista maksaa niistä pyydettyä hintaa. Julkisen sektorin velvollisuutena on silloin joko itse taata kaikille tarvitseville maksuton tai halpa palvelu tai vaatia yksityistä palvelun tuottajaa tarjoamaan sitä yhtä laadukkaana kaikille esimerkiksi verovaroin tuettuna. Edellisessä vaihtoehdossa tarvittaisiin julkisen sektorin rinnakkaispalveluorganisaatio, jälkimmäisessä taas jonkinlainen valvontaorganisaatio.
Yksityistämisen joidenkin vastustajien mielestä markkinamekanismin heikkouksien vuoksi kilpailu aiheuttaa tehokkuusmenetyksiä epätäydellisen kilpailun olosuhteissa. Heidän mielestään julkisessa toiminnassa ei tästä syystä voidakaan tavoitella ansaintatalouden organisaatioiden toimintakykyä ja menettelytapoja. Yksityistämisen ei-toivottuina ulkoisvaikutuksina pelätään työpaikkojen menettämistä, osa-aikatyön yleistymistä ja hyödykkeiden tuotantoa koskevan päätöksenteon yksityistymistä. Ainakin Iyhyellä tähtäimellä yksityistämisen yhteydessä yleensä joudutaan henkilöstön vähentämiseen.
Yksityistämisen väitetään myös johtavan tietyntyyppisten hyödykkeiden liian vähäiseen tuotantoon niiden yhteiskunnalliset hyödyt huomioiden tai hyödykkeiden hinta muodostuu markkinoilla liian korkeaksi. Tällöin vain varakkaimmilla on niihin varaa eli syntyy kansalaisten epätasa-arvoa. Yhteiskunnan yleisen hyvinvoinnin kannalta on merkitystä sillä, kuinka ihminen kouluttaa itseään, käykö hän terveystarkastuksissa ja miten hän toimii liikenteessä. Tämäntyyppistä yhteiskunnallista hyötyä tuottavien.palveluiden kulutustottumuksiin julkinen valta vaikuttaa. Muita julkisia palveluita ovat mm. yleinen järjestys ja turvallisuus sekä julkinen infrastruktuuri, joille on tunnusomaista kulutuksen yhteisyys (kulutetaan samanaikaisesti) ja poissulkemattomuus (ketään ei voida estää nauttimasta niitä, jos yhdelläkin on niihin mahdollisuus). Teknisessä mielessä näiden palveluiden tuotanto voi tapahtua myös yksityisesti. Tarkemmin näihin julkisiin palvelumuotoihin palataan seuraavassa luvussa.
Julkinen valta ylläpitää itse sellaisia tuotannonaloja, joita pidetään tärkeänä työllisyys-, alue- tai turvallisuussyistä. Yksityistäminen voidaan nähdä uhkana tällaisten toimintojen jatkuvuudelle. Lisäksi yksityistämistoimenpiteiden arvellaan johtavan kartellien, oligopolien ja monopolien syntymiseen. Tällainen kehitys voisi johtaa hintojen nousuun, ylisuuriin voittoihin ja kuluttajien hyvinvoinnin laskuun.
Yksityistämisen tärkeimpiä perusteluja ovat, kuten edellä on todettu, tuotantotoiminnan tuottavuuden ja tehokkuuden paraneminen. Yksityistämisen kritikoijat painottavat erityisesti sitä, että julkisen ja yksityisen sektorin tuotantoa ja palveluja on hyvin vaikea verrata toisiinsa, koska ne eivät useinkaan ole yhteismitallisia. Julkisen sektorin toimintaan liittyy muitakin periaatteita kuin vain pyrkiminen mahdollisimman hyvään tuotannolliseen tai taloudelliseen tulokseen. Tällaisia periaatteita ovat esimerkiksi palvelujen yhtäläisen, tasa-arvoisen sekä kohtuuhintaisen ja jatkuvan saatavuuden varmistaminen kaikille kuluttajille. Julkisen tuotannon tehtävien voidaan nähdä olevan mm. ihmisten sosiaalisen turvallisuuden takaaminen, tasa-arvon lisääminen sekä yhteiskunta- ja tuotantorakenteen toimivuuden takaaminen. Tällaisten tavoitteiden toteutumista ei voida arvioida taloudellisin kriteerein.
Ohjaus ja valvonta ovat useissa yksityistämisen muodoissa avainasemassa julkisen sektorin tavoitteiden toteutumisen kannalta. Valtion yrityksen yksityistäminen voi Lehdon mukaan onnistua ja parantaa tuloksellisuutta, jos osakkeenomistuksen tuoma kontrolli on vahvalla ja terveellä pohjalla eli osakemarkkinat toimivat hyvin. Luonnollisessa monopolissa tarvitaan myös julkista säätelyä, jottei yksityistämisen seurauksena olisi tarpeetonta hinnan nousua, palvelutason heikkenemistä ja alituotantoa tai -investointeja.
Ostopalvelutapauksissa useiden tekijöiden on nähty rajoittavan tarjouskilpailujen kilpailullisuutta. Esimerkkeinä voidaan mainita ali-investoinnit, jotka johtuvat siitä, että tuottaja ei uskalla tehdä tarpeellisia investointeja, jos ostopalvelusopimuksen jatkuvuudesta ei ole varmuutta. Jos tilaaja takaa pitkän sopimusjakson, se joutuu samalla lisäämään tuottajan vapauksia määrätä hinta ja laatu, mikä puolestaan voi johtaa monopolihinnoitteluun. Tarjouskilpailut voivat myös olla ei-kilpailullisia, jos niihin osallistuvat sopivat etukäteen markkina-alueista ja hinnoista. Palveluiden laadun pelätään myos huononevan, mikäli samalla ei olla valmiita ehkä kalliisiinkin valvontakustannuksiin. Eräänä ongelmana voi olla vielä strateginen alihinnoittelu, jolloin aluksi pyritään alhaisilla hinnoilla valtaamaan markkinat mm. julkisen palvelun yksiköiltä. Myöhemmässä vaiheessa, ostopalveluksen solmijan ollessa monopoliasemassa, hintoja voidaan nostaa korkealle ja peittää niillä alkuvaiheen tappiot.
USA:ssa on julkisen sektorin ja yksityisten välisissä palvelu- ja urakkasopimuksissa esiintynyt tämäntyyppisiä ongelmia. Tällaisia ovat olleet mm. korruptio (virkamiehen lahjonta kilpailutettavan urakan saamiseksi) ja alihinnoittelu. Muita ongelmia ovat olleet palvelun huono laatu sekä se, ettei palveiua ole turvattu vähävaraisille kuntalaisille varsinkaan silloin, kun on kyse käyttäjän maksamista palveluista. Näiden esimerkkien yleisyydestä ei ole tietoa. Useimmissa tapauksissa tarkemmalla valvonnalla sekä sopimusteknisin toimenpitein tällaiset epäkohdat voidaan estää.
Julkisen ja yksityisen sektorin toimintojen vertaaminen vaatisi todellisen kilpailutilanteen olemassaoloa, mitä ei monissakaan tapauksissa todellisuudessa ole. Lisäksi usein jo pelkkä kilpailun uhka voi vaikuttaa julkisen sektorin toimintaan sitä tehostaen.
SAK tiedote
4.5.1998
KILPAILUTTAMISESSA MENTY LIIAN PITKÄLLE
Kolme neljästä suomalaisesta (76 %) on sitä mieltä, että julkisten palvelujen kilpailuttamisessa on menty liian pitkälle, mikäli työntekijöiden palkkataso tai työsuhdeturva heikkenee kilpailuttamisen seurauksena. Sen lisäksi yli puolet suomalaisista (54%) ei ylipäätään pidä julkisten palveluiden kilpailuttamista taloudellisesti välttämättömänä. Tämä käy ilmi Suomen Gallupin Työmarkkinailmasto-tutkimuksesta. Tutkimuksessa haastateltiin maaliskuussa 1008 yli 15-vuotiasta suomalaista. Vastaajat edustavat koko maan 15 vuotta täyttänyttä väestöä Ahvenanmaata lukuunottamatta.
Kaikissa väestöryhmissä enemmistö vastaajista torjuu kilpailun palkoilla tai työsuhdeturvalla. Vasemmistoon lukeutuvat vastaajat sekä vihreiden kannattajat kokevat julkisten palvelujen kilpailuttamisen kielteisemmin kuin kokoomuslaiset ja nuorsuomalaiset. Myös Suomen Yrittäjät ry:n jäsenten enemmistö (52%) katsoo, että kilpailuttaminen on mennyt liian pitkälle, jos se heikentää työntekijöiden työsuhdeturvaa.
Näpäytä ylläolevaa palkkia tai tätä tekstiä, niin pääset takaisin sinne mistä tulitkin...
Tämä sivu on kopio Elonkehä-lehden WWW-sivusta.
Jos kiinnostaa, ylläolevaa palkkia tai tätä tekstiä napsuttelemalla pääsee tutustumaan Kirjavan Puolueen äänenkannattajan Internet-antiin.