<<< Takaisin hakemistoon

P. Olavi "Veltto" Virtanen

RAHA-RUOTUS - kalevalamittaisesta runokokoelmasta "Helkavirsiä III" (Osuuskunta Kustannus Pegasos, Tampere 1995)

Tämän runon tekijä luki eduskunnan puhujapöntössä edustajauransa ensimmäisen puheen yhteydessä, tuijottaen intensiivisesti milloin edellisen hallituksen valtionvarainministeriä Iiro V:tä, milloin rivikansanedustajana eturivissä istunutta Esko A:ta. Runo syntyi 90-luvun alussa ensimmäisen sotienjälkeisen "oikean" oikeistohallituksen ikeen alla. Vähän totanoin niinkuin Eino L. aikoinaan sortovuosina ensimmäisiä helkavirsiään runoillessaan...

Asui ahnas ansassansa, Hallissansa halla-silmä Ruotus röyhkeä isäntä, raha-rampa rumamieli noilla Pohjilla perillä, Lakeuden laitumilla keskellä väen kehuisan, Isäntänä Imar-kansan. Sille sanat suuhun saattoi, luulot halvat luulotteli äidin kieltä kierotessaan, emon omaa omimalla muuttamalla merkitykset, sanat solmuun sotkemalla pitimiksi oman päänsä, oman vallan vakuudeksi, oman varan varmuudeksi. Omat valat vannottaen maata isäin kaupitteli, oman isän, toisen isän, jotka itse työnsä teki taistelivat taistelunsa sodat kävi, rauhat solmi: sitä möi nyt myydäksensä valehteli varaksensa kaiken kauniin kukistaen eväsi ehon elämän lannistaen liikkeen laajan Mielen maahan madaltaen Oravilla ostaessaan rakastellessaan rahalla. Raha-raiska, rujomieli se on vartija varakas komentaja koirakansan, joka kaikkea kalasti katiskalla kalsealla, ryöstäväisellä rysällä, verkolla verottavalla, Otavalla virran täyden otti tulon tukkimalla etenevän estämällä kuulun kulun kuittaamalla salpaamalla saapumiset. Juotti juonet juovuttavat, syötti syötit, saatti sanat, käytti keinot kehnontavat noin on pettäen pelissä, kisailussa kavaltaen vallan lumo-loruilulla, korukieli koukeroilla; mairitellen mallillansa, muotillansa muikistellen kuin ois vapaata valinta, mahdollisuus miestä myöten - kaikki samaa vankityrmää, sielu selliä sinistä. Sotaisasti kansaa kosi avuksensa mies aneli: "Kauhut, uhkat, pelot, kammot, ulkoa ne kaikki tulee raaimmaiset rajan takaa vaarat aina vaanivaiset. Paha aina palkkanamme, jollemme me vastaan nouse noita vieraan noituuksia, saatanoita samaaneja, jotka kaltoin kohtelevat meitä haukuin halveksivat, vihoittavat voimallansa; heitä vastaan, pahaa vastaan, niin me parhain yhtä oomme!" Näin on aikansa osasi, syövytteli sydämettä, järjellänsä järjesteli ilman tunteen tuulahdusta, tukahdutti tuli-sielut, kielsi ilon kipinätkin mainitessaan maan parasta tekojensa pontimeksi, syiksi muka niin syviksi, oikeaksi ollaksensa ilman mitään sen enempi - itse enin pelätessään uniensa ennustusta, toteenkäyvää tulemista, nousemista noutajansa takaa tahratun totuuden, alta kylmän kyllyytensä, joka sairaan saalistajan harhoihin omiin hajottaa, riekaleiksi rikki repii mielen muutkin saastuttaneen kostavalla kovuudellaan perintönä ihmis-pelon; mitä isot, sitä pienet. Maailmainen maho-aika lahoaika laitimmainen kuolonaika alimmainen kalseassa Kalmalassa sairaan mielen saastuttama viekoittama vika-kielen, armottoman ahneen aika kieron kateen kyttösilmän vinoleuka, viiruhuulen, jäykkä-niska jäkättäjän. Ei enää, eikä enempi ! Riite rinnan riittänevi, pinta puhein pidätetty itsen tuntoon tulematta, sydänäänten ärjymättä, sykkimättä syvimmäisten. Uusi aamu uusin uksin ovin kovin korkeammin jotta mahtuu maailmalle sekä pienin että suurin vaikka toistensa olalla, haaroin auki hartioilla, paankin päältä, ylipäänsä sivuilta ja keskeltäkin, ulkoa ja sisimmästä - naama auki, nauravana!

Nyt seuraa ei-maksettu mainos.

Petri Niikon "Minustako runonlaulaja? - Opas nykyaikaisen kalevalamitan hallintaan" on vaatimattoman näköinen mutta arvaamattoman antoisa osoitus siitä miten syvästi meidän ugrien vuosituhantinen kulttuurillinen psyykemme on meihin juurtunut: sille täytyy vain antaa mahdollisuus ryhtyä laulamaan - ja vot!

Lainaan tähän kirjasen kolme ensimmäistä sivua:

© Petri Niikko 1996
Kannen figuurit Eero Aution kirjasta "Karjalan kalliopiirrokset"
Kustantaja: Vienan Karjalan Ystävät ry
Hevostilantie 1 E 35, 02920 Espoo

ALKUSANAT

Tämän vihkosen tarkoituksena on antaa piileville runonlaulajille, shamaaneille, iskelmänikkareille ja muille suomen kielestä kiinnostuneille valmiudet oppia käyttämään ikivanhaa kalevalamittaa nykyajassa. Kalevalamitta soveltuu aikamme kirja- ja puhekieleen yhtä luontevasti kuin vanhoihin, aikanaan moderneihin murteisiin. Suomen kieli ja kalevalamitta ovat kehittyneet sisäkkäin vuosituhansien kuluessa, eikä kielemme ole muuttunut oleellisesti viime vuosisatoina. Pikemminkin uudissanojen railakas vyöry ja muistinvaraisen perinteen tilalle vakiintunut kirjakielen käyttö huutavat paikalle suomenkielen näkymätöntä kapellimestaria - kalevalamittaa. Kielemme kaipaa nyt kalevalamittaa siinä missä suomalainen kaipaa saunaa pitkän ulkomaanmatkan jälkeen. Omien harjoitusteni kautta olen tullut vakuuttuneeksi siitä, että kalevalamitan sauna palauttaa kieleemme vetreyden, tekee sen jälleen eläväksi materiaaliksi, jolla voi leikitellä tai manailla syntyjä syviä.

Vihkosesta tuli ohut kapean tietämykseni ja ajan puutteen vuoksi, mutta myös siksi, etten halunnut laventaa aiheen käsittelyä. Kyytiä ovat saaneet esimerkiksi nuotit, joita en ole ottanut mukaan ensimmäistäkään. Muinaiset runonlaulajat olivat lukutaidottomia, enkä usko olevani ainoa laulumies, jolle nuottiviivastot ovat jääneet pelkiksi viivastoiksi. Suotakoon nykyihmiselle oikeus edes nuottienlukutaidottomuuteen!

Tämä on myös kertomus rock-musiikkia kuluttavasta lähiö-isästä, joka kiinnostui kielestään ja juuristaan. Olen ottanut kirjaseen mukaan välähdyksiä omalta runonlaulajan tieltäni, johon on mahtunut niin vaelluksia Venäjän erämaissa kuin supermarketin runokilpailun voittoa kännykkäaiheisella runotekeleellä. Loppuun olen koonnut joukon uudempia kahdeksantavuisia trokeeviritelmiä lukemistoksi ja oppimateriaaliksi vaikka seuraaviin runonlaulannan Suomen mestaruuskilpailuihin osallistuville. Tämä kirjanen on haaste suomalaisille. Nyt jos koskaan on aika tarttua ainutkertaiseen runomittaamme ja punnita kansamme kyvyt sanan mahdissa.

KIPINÄ

Kolme vuotta sitten en tiennyt kalevalamitasta juuri mitään, enkä tutkiskellut Kalevalaa tai muita alan luomuksia. Mutta kipinä minussa jo kyti. Valmistelin toista matkaani Vienan Karjalan kyliin ja erämaihin, joista olin saanut esimakua kuvausmatkallani kesäkuussa 1992. Hankkiuduimme tuolloin valokuvaaja Fred Björkstenin ja kahden venäläisen oppaan kanssa Kuusamon (nykyisin Louhen piirin) Paanajärvelle, joka vielä ennen viime sotia kuului Suomeen. Oli melkoinen sattuma, että taidemaalari Axel Gallen ja valokuvaaja-kirjailija I. K. Inha kävivät ikuistamassa tuota Kuusamon jättiläistimantiksi ja Pohjolan Sveitsiksi mainittua erämaajärveä tasan sata vuotta ennen matkaamme. Sadan vuoden kaaren takia teimme kaikkemme retken onnistumisen puolesta, olihan alue ollut pimennossa suomalaisilta sodista lähtien. Matkasta sukeutuikin antoisa seikkailu, jonka muistot ovat saaneet minut pakkaamaan reppuni yhä uudelleen ja suunnistamaan rajantakaisiin erämaihin.

Karjala oli - ja on - kehittymätön maa, mutta metsätalouden tehottomuuden osalta sen kehittymättömyys on koitunut monin paikoin luonnolle siunaukseksi. Eteläsuomalaiselle lähiöiden kasvatille Karjalan laajat salomaat naavakuusikkoineen, soineen ja jyhkeine petäjikköineen olivat myllertävä kokemus.

Astuin maailmaan joka herätti muovikulttuurin turruttaman vaistoni henkiin: herkistyin. Erämaan äänet, hajut ja kuvat tunkeutuivat uniini. Koin olevani metsän armoilla, en ehkä saalistaja tai saalistettava, vaan pikemminkin etsijä, joka halusi nähdä metsän jokaisen kolkan. Koskemattoman metsän villit muodot olivat minulle suurta taidetta ja salon sydämessä palava nuotio loihti eteeni kiehtovampia tarinoita kuin olohuoneessa loimottava TV-ruutu.

Hämärtyvä kuusikko tuoreine karhunjälkineen tarjosi minulle enemmän jännitystä kuin näkemäni jännityselokuvat yhteensä. Metsässä löysin itsestäni eläimellisen särmän, jonka olemassaolosta myös monet suomalaiset ystäväni ovat kertoneet. Tuosta pihkanhajuisesta särmästä pulppuaa nähdäkseni suomalainen runosuoni. Se on erämiehen herkkyyttä, kalamiehen tarkkuutta ja kykyä sisäistää vuodenajat. Se on ehkä myös arktisen luonnonkansan vaikeudet voittavaa shamanismia, jossa helistimen ovat sittemmin korvanneet kännykkä, kaljapullo tai Suomi-konepistooli.

Joskus pelkään suomalaisten menettävän luonteessaan piilevän särmän tyytymällä muokatun ympäristön, kuten talousmetsien ja kaupunkien tarjoamiin elämyksiin. Kalevalan runot loi kansa, joka varttui erämaiden liittolaisena. Metsät tarjosivat meille paitsi suojan ja ravinnon, myös henkisen kodin ja myyttien kasvualustan.

Nyt kun ryhdyin tätä eduskuntaryhmän varastohuoneen paperikasojen joukosta löytämääni vihkosta tutkiskelemaan, innostuin niin, että soitin Petri Niikolle, joka kertoi kirjoittaneensa aiheesta jo kaksikin uutta ja parempaa kirjaa. Niihin palataan ensi tilassa, mutta nyt haluan lainata tähän myös "Minustako runonlaulaja?" -kirjasen loppusanat sekä sen mitä Petri Niikolla oli sanottavaa Velton osuudesta Vienan Karjalan Ystävien vuonna 1996 järjestämissä kalevalamittaisen runonlaulannan Suomenmestaruuskilpailuissa Espoossa.

LOPPUSANAT

Kalevalakielen käyttö oli aluksi minulle eksoottinen haaste. Halusin selvittää pystyisinkö omaksumaan sen ja istuuko se enää nykyihmisen suuhun. Nyt siitä on tullut minulle osa elämäntapaa, luovan anarkistinen työväline maailman hahmottamiseen, jolla on helppo rikkoa totuttuja ajatuskaavoja. Viljelen kalevalamittaisia lauluja esitelmissä, syntymäpäivillä ja vakavammissakin tilaisuuksissa.

Mikäpä sen virkistävämpi yllätys turkulaisille työtovereille kuin saada aamulla Helsingistä faxi, jossa lukee
"TPS:n taapertelu,
Turun poikien tipuilu,
nosta ei edes remua,
voittoleirin lehtereillä".

Runomittaiset viestit sopivat myös puhelinvastaajiin. Puhelinyhtiölle ne ainakin ovat kannattavia, minunkin numerooni soitellaan ahkerasti päiväsaikaan vain kalevalaisen viestikyhäelmäni takia.

Runonlaulaja voi asettaa itselleen myös korkeita taiteellisia vaatimuksia. Vaikka runonlaulanta on aina ollut aidoimmillaan amatöörien laji, ei hyvä laulutaito suinkaan ole este runonlaulajaksi ryhtymiselle. Ensimmäisten SM-kisojen voitto meni komeaääniselle Eila Hartikaiselle, Sibeliusakatemian kasvatille, joka laulaa myös menestyvässä Me Naiset -yhtyeessä. Yhtä vaikuttavaan tunnelmaan ylsi kuitenkin jyväskyläläinen eläkeläinen Urpo Nuorva ensimmäisellä julkisella esiintymisellään Espoon kulttuurikeskuksen marraskuisessa tapahtumassa.

Monen mielestä runous on ollut kriisissä viime vuosikymmeninä, ellei peräti paitsiossa muiden taidelajien rinnalla. Runous ei enää tunnu kiinnostavan suurempia joukkoja. Jos minulta kysyttäisiin siihen selitystä, arvelisin, että vika on nykyrunouden kommunikaatiokatkoksessa. Ylittääkseen puhekielen arkisen kertovuuden on runouden oltava musiikkia: rytmisesti ja soinnullisesti kiehtovampaa ja myös kuulijaa hemmottelevampaa kuin normaali kanssakäyminen.

Runous on Ihmisen puhetta Ihmiselle ja tähän runonlaulanta tarjoaa mielestäni paremman väylän kuin kirjoittamiseksi ja osin salatieteeksi (anteeksi!) muuntunut uudempi runous. Arvostan suuresti kyvykkäitä nykyrunoilijoitamme, mutta toivoisin heidän kokeilevan joskus myös kalevalamitan mahdollisuuksia.

Esi-isien runokielen hallinta on sekä kunniakasta että hyödyllistä suomalaiselle. Passiivisenakin taitona se antaa avaimet kielemme syvällisempään ymmärtämiseen. Oppaan lopussa on kokoelma uudenpaa kalevalaista kansanperinnettä. Aineistoa olisi tarjolla enemmänkin, enkä pidä mahdottomana uuden Kantelettaren ilmestymistä kauppoihin ennen vuosituhannen vaihdetta.

Oppinsa hyvin sisäistäneet lukijat löytävät runoista mittavirheitä, jotka eivät olleet harvinaisuuksia vanhemmassakaan runoudessa. Jos runonlaulajiksi hyväksyttäisiin vain virheettömän mitan käyttäjiä, kuuluisi reputtaneiden joukkoon sellaisiakin runoilijoita kuin Helkavirsien Eino Leino ja laulajista suurin, Arhippa Perttunen.

Olen pakannut kirjaseeni joukon kotikutoisia väittämiä, joiden epätieteellisyys saattaa nostattaa vastalauseita tai huvittuneisuutta joidenkin lukijoiden keskuudessa. Vihonviimeisen teoriani mukaan se ei häritse minua ensinkään, sillä teoretisointi on sekin vain viihdettä viluisille tässä alati muuttuvassa maailmassamme. Se on vain suunnattu totisemmalle ja kenties kehittyneemmälle kuluttajakunnalle kuin ilmavaivoilla taiteileminen, Turhapuro-filmit ja jokakesäiset tangomarkkinat.

Haasteeksi kunnianhimoisimmille nykypäivän runoniekoille olen sijoittanut kokoelman alkuun Kantelettaressa julkaistun runon, joka antaa hyvän kuvan vanhojen laulujen elokuvan tarkasta ilmaisuvoimasta.

Oppimateriaalia:

Matti Kuusi, Esa Anttola: Kalevalalipas
Matti Kuusi: Kalevalaista kertomarunoutta
Eero Autio: Karjalan kalliopiirrokset
Eero Ojanen: Suomen muinaisjäännöksiä
Jukka Pentikäisen teokset, Kanteletar jne.

Ensimmäiset kalevalamittaisen runonlaulannan SM -kilpailut
pidettiin 1.11.1995 Espoon kulttuurikeskuksen Louhisalissa.
Loppukilpailuissa esiintyivät seuraavat ryhmät ja runonlaulajat (suluissa sijoitukset):

Seija Ahonen, Helsinki
Eila Hartikainen, Helsinki (Suomen mestari)
Eine Joutsijoki, Keuruu
Johannes Kekkonen, Espoo
Kullervon Kosto, Helsinki (paras ryhmäesitys)
Sanna Mansikka, Turku (paras uusi runo)
Urpo Nuorva, Jyväskylä (paras uusi runo)
Paalu-ryhmä, Teatterikorkeakoulu
Helvi Pirhonen, Hankasalmi
Outi Pulkkinen, Vantaa
Inkeri Rotko, Joensuu
Pertti Veltto Virtanen, Tampere (Vuoden shamaani)
Vesselit, Helsinki (paras uusi runo)
Klaudia Vonkanen, Varkaus (perinteensäilyttäjän kunniamaininta)

Improvisointi:
Tytti Metsä, Helsinki
Urpo Nuorva, Jyväskylä
Pertti Veltto Virtanen, Tampere

Pertti Veltto Virtanen villitsi yleisön hurjalla esityksellään ensimmäisissä kalevalamittaisen runonlaulannan SM-kilpailuissa. Parhaimmillaan hän oli improvisoidessaan pitkää EU-manausta, joka varmisti miehelle Vuoden Shamaanin tittelin. Ote on Velton loistavasta "Helkavirsiä III" -kokoelmasta, jossa hän Eino Leinon esimerkin innoittamana pukee nuoruutensa kokemuksia kalevalamittaan.
Runokirjan on julkaissut tamperelainen Pegasos
ja sitä voi tilata myös
Vienan Karjalan Ystävät ry:ltä
(Hevostilantie 1 E 35, 02920 Espoo, puhelin 09-854 1869 tai 09-4114 1045).

Mielesi jos nyt tekevi, aivosi ajattelevi sähköpostii lähetellä verkkoteitse viestitellä isol' mustal' miekkoselle, Velton sivun laatijalle, hiiren hipaus tähän tekstiin, kursorilla kumauttelu viepi viestin miehen luokse saattaa sanan saataville Kirjokannelpuolueelle Kalevalan ystŠville...		Kirjavan "Puolueen" runonlaulaja, puheenjohtaja ja kansanedustaja Pertti "Veltto" Virtanen saa sinulta sähköpostia, jos näpäytät tätä tekstiä...

---