<<< Takaisin hakemistoon


Helsingin Sanomat 12.12. 1988
Miten musiikkia saa opettaa?
Suorittamispainein lastatulle musiikkikasvatukselle
halutaan vaihtoehtoja
Pirkko Kotirinta

Suomen musiikkioppilaitosverkko on laaja. Tällä hetkellä se tavoittaa tavalla tai toisella noin 150 paikkakuntaa, mutta silti moni jää ulkopuolelle. Karsinta on tiukka.

Systemaattinen musiikkikasvatus on tuottanut ja tuottaa huippumuusikoita, joista muutaman loisto on kansainvälistä esapekka-luokkaa ja hieman useampi yltää ammattitasolle. Entä loput?

Kasvaako heistä tavoitteiden mukaista sivistynyttä konserttiyleisöä vai ikuisesti turhautuneita ei-muusikoita, joille pitkä musiikkikasvatusputki oli painajaismainen sarja soittotunteja teoriatuntien perään, ykkös-, kakkos- ja kolmoskursseja ja vanhempien vaativaa kunnianhimoa?

VV

Mikä on vaihtoehto? Sellaista ehkä tarvittaisiin, koska moni suomalainen on vakavissaan sitä mieltä, ettei ole musikaalinen. Yleisen käsityksen mukaan meillä ei ole rytmirajua. Lapsen terve, spontaani musikaalisuus latistetaan usein viimeistään peruskoulun ala-asteella sitomalla se nuottikuvaan ja esikuviin. Sama latistusmekanismi toimi jo kansakouluissa: kuka olisi unohtanut traumaattiset laulukokeet, joihin oli pakko alistua kahdesti vuodessa.

Kansanmusiikin Keskusliitto, Suomen Etnomusikologinen Seura ja Kansan Sivistystyön liitto järjestivät viikonvaihteessa Etnosoi-tapahtuman, johon liittyneessä Nuori kansanmusiikki -seminaarissa tuuletettiin rajusti maahan luotua musiikkioppilaitosverkkoa. Se on monen mielestä yksipuolinen, vanhanaikainen ja musiikaalisuutta latistava.


Pehmeä vaihtoehto?
Kärkevintä kritiikkiä esitti Sibelius-akatemian kansanmusiikin lehtori Heikki Laitinen, jonka mukaan "1970-luvulla tapahtunut kehitys merkitsi mielikuvien lopullista haltuunottoa, vallankaappausta". Laitisen mukaan länsimainen taidemusiikki määriteltiin tuolloin - mm. musiikkioppilaitosverkon luomisen avulla - suomalaiseksi musiikiksi ja muu unohdettiin. Samalla unohdettiin luovuus.

"Taidemusiikin opetus perustuu luovuuden tappamiseen ja alistamiseen. Koska vain harva voi menestyä, taidemusiikin koulutukseen on sisäänrakennettuna epäonnistumisen pakko. Koulutukseen liittyvä alistaminen on jo johtanut oppilaitosten naisistumiseen: tytöt kasvatetaan edelleen kiltimmiksi ja he toistavat mitä käsketään."

Laitinen näkee kansanmusiikin menetelmissä pehmeämmän vaihtoehdon. Käsitys, jonka mukaan kansanmusiikkia ei voi opettaa, on hänen mielestään tyypillinen 1800-luvun säätyläismielipide ja sellaisena "osa suomalaista mentaalihistoriaa".

"1700- ja 1800-luvuilla Suomessa oli olemassa kaksi esteettisesti täysin itsenäistä musiikkikulttuuria. Vallan suhteet määräsivät rahvaan musiikin väistymään, vaikka säätyläisiä oli väestöstä vain noin 2-3 prosenttia. Sama valtataistelu jatkuu edelleen, eikä musiikkikulttuuriamme voi syyttää moniarvoisuudesta", Laitinen sanoi.

Jos taidekorkeakoulusta voi yhä valmistua tietämättä mitään maailman musiikkikulttuureista tai suomalaisesta kansanmusiikista, ei Laitisen mukaan voida puhua sivistyksestä.

Periaatteessa musiikkioppilaitoksissa voidaan opettaa kansanmusiikkia, mutta vain tuntiopetusjärjestelmän puitteissa tai erilaisia kiertoilmauksia käyttäen: "yhtyesoitto", "orkesterisoitto" tai "valmennus" voi sisältää myös kansan musiikkia tai populaarimusiikkia. Usein esteenä ovat kuitenkin rehtorien ja opettajien asenteet ja koulutus.

Musiikin ylitarkastaja Seppo Tuominen Kouluhallituksesta siirsikin vastuuta yksittäisille oppilaitoksille: kukin laitos muokkaa omat opetussuunnitelmansa, joihin myös kansanmusiikki - ja pop/jazz - voi kuulua. Viime heinäkuussa vahvistettu uusi opetussuunnitelma sisältää hänen mukaansa paljon väljennyksiä ja lisää valinnanvapautta. Laitisen mielestä väljennykset ovat vain nimellisiä. Niin kauan kuin musiikki-käsite on tiukasti rajattu ja painottaa vain suorituksia, parannuksia ei saada:

"Minkälainen musiikkikäsitys ihmiselle syntyy, kun vastassa on pelkkiä suorituksia ja epäonnistumisia? Lasten teorianopetus on esimerkiksi täydellistä ajanhukkaa."


Jos Virtasesta ei tulekaan Vivaldia?
Samoilla linjoilla oli Vaasan läänintaiteilija Pertti "Veltto" Virtanen. Hän on mukana työryhmässä, joka valmistelee kevyen musiikin koulutusta Vaasan lääniin. Kurssimuotoinen kokeilu toteutettiin jo tänä syksynä. Provinssirockin järjestäjänä rikastunut Vaasan läänin kehittyvän musiikin yhdistys eli Kemu on säätiöinyt varansa ja rahoittanut kokeilun. Nyt odotellaan Seinäjoen kaupungin päätöstä tiloista .

Virtasen systeemi ei kouluttaisi kurssitutkintojärjestelmän puitteissa virtasista vivaldeja: "Tätä tehdään idealistiselta pohjalta. Tarkoitus on saada aikaan jonkinlainen rock-kasvatuslaitos, poisopettamiskoulu. Se olisi opisto, jonka pääaineena olisi musiikki."

"Suomalainen musiikinopetus on säälittävän vanhanaikaista. Ja koska esimerkiksi rock on ollut puolustuskannalla, se tulee myös säälittäväksi joutuessaan todistelemaan monimutkaisuuttaan tyypeille, jotka eivät kerta kaikkiaan ymmärrä, mistä on kyse!" (Läänintaiteilija hauskuttaa yleisöään ja konkretisoi estetiikan ja estetiikan eroja havainnollistamalla, mikä menee pieleen oopperalaulaja Matti Salmisen versiossa Juicen Viidestoista yö -biisistä. Musiikkiopiston rehtori kysyy, mikä se sellainen biisi on.)

Virtanen jatkaa: "Minne muuten on kadonnut laulava Suomen kansa? Virossa toteutuu laulava vallankumous, eikä kukaan mene kuuntelemaan laulaako ne 'oikein'. Meiltä itseilmaisu on tapettu... Eikä oletettu 'sivistys' näy missään. Suomi on täynnä tylsiä ihmisiä, toisensa hylkääviä hirviöitä, joihin uppoaa mikä tahansa konsensus..."

Toisenlaisesta jazz/rock-strategiasta todisti Oulunkylän pop/jazz-konservatorion rehtori Klaus Järvinen. Oulunkylä on monelle ainoa vaihtoehto, mutta puitteet on siellä samat kuin muissakin opistoissa: "Minun oli aikanaan pakko sovittaa afroamerikkalainen musiikki musiikkioppilaitosjärjestelmään ja nyt olemme sitten säilöntälaitos, konservatorio..."

Joka tapauksessa alan ammattiopetusta on. Tällä hetkellä Oulunkylän ongelma on tilojen lisäksi lehtoreiden puute. Lehtoreita ei valmistu mistään ja silti heitä systeemissä tarvittaisiin.


Kaustislainen utopia
Kaustislainen viulisti Mauno Järvelä on kouluttanut jo muutaman vuoden ajan Perhonjokilaakson kansalaisopiston Kaustisen sivupisteessä lapsia ja nuoria. Hänen haaveenaan on oma musiikkikoulu. Se olisi vailla suorituspaineita ja aikatauluja, mutta siellä voitaisiin soveltaa myös kurssitutkintojärjestel mää:

"Koulu olisi demokraattisesti avoin kaikille, ilman pääsykokeita. Opetus tapahtuisi kylillä, lähellä lapsia, ja tavoitteena on, että harrastus säilyisi yli vaikean murrosiän. Oppilaat voisivat kokeilla useita soittimia, eikä heillä olisi tiukkaa aikataulua."

Yhä useampi voisi soittaa, mutta ilman suorituspaineita. Toisaalta lahjakkaita ohjattaisiin eteenpäin: Kaustisella toimii myös Keski-Pohjanmaan konservatorion sivupiste, johon kaikki halukkaat eivät mahdu. Kansalaisopisto on suosittu vaihtoehto: tällä hetkellä Järvelällä assistentteineen on yli 200 oppilasta ja työtä kädet täynnä, virallisestikin 40 viikkotuntia.

Aika näyttää, onnistuuko suunniteltu kouluhanke. Kansalaisopiston yhteydessä laajeneminen on vaikeaa, eikä yhteistyö musiikkiopiston kanssa tunnu onnistuvan, sillä tämäntapainen toiminta ei sovi sen raameihin. Systeemi ei jousta: Järvelän esimerkin mukaan motivaationsa kadottaneelle murrosikäiselle lahjakkaalle pojalle ei voitu myöntää puolen vuoden miettimistaukoa ilman oppilaspaikan menetystä.

Christer Hackman

"Maaseudulla tarvitaan vereviä muusikoita, eikä paperipäteviä teoreetikkoja", hän sanoo.


Maailmanmusiikkia
omin voimin

Ensimmäistä kertaa järjestetty Etnosoi-tapahtuma kokosi maailmanmuusikkonsa Suomesta. Silti kuultiin indonesialaista gamelan-musiikkia, balkanilaisia rytmejä, omaleimaista musiikkia monin etnisin maustein ja irlantilaista folkia. Myös uusi suomalainen kansanmusiikki voi kuulostaa yhtä "eksoottiselta" kuin mikä tahansa muu "maailmanmusiikki". Festivaalin omaperäisimmät kokoonpanot olivat tamperelainen Slobo Horo ja helsinkiläiset Nakhit Silmillah ja Niekku. Ne eivät pyri tietyn tradition omaksumiseen "puhtaana", vaan tähtäimenä on oman musiikin tekeminen.

Onnistuminen on helpompaa kuin Gamelan Hanumanilla ja Al Teslimillä, jotka pyrkivät kulttuurin lähestymiseen sen omilla ehdoilla. Nekin ovat yllättävän pitkällä: keskijaavalaisen gamelanin tasaisesti nopeutuvista ja hidastuvista tempoista ja sointiväristä saa hyvän käsityksen, samoin arabialaisen musiikin monimutkaisista melodiarakenteista. Eron alkuperäiseen kyllä huomaa, mutta silti on kiinnostava kuulla näitä musiikinlajeja "elävänä". Monelle se voi olla ensimmäi nenkerta.


Balkanilta Tampereelle
Slobo Horo on ollut koossa pari vuotta. Yhtyeen musiikin alkuperämaa on usein Jugoslavia, Albania tai Turkki. Sovitukset ovat omia ja lauluosuudet esitetään alkukielellä - kuulemma ymmärrettävästi. Sointi on täyteläinen klarinetteineen ja haitareineen ja laulajien laulutapa hätkähdyttävän "aito".

Haikeasävyiset melodiat yhdistyvät mutkikkaisiin balkanilaisrytmeihin vastustamattomalla tavalla, eikä monessa muussa bändissä taida olla yhtä karismaattista miespuolista vatsatanssijaa. Yhtyeen perustivat Kimmo Sarlin (klarinetti) ja Jarkko Niemi (mm. viulu, ud).


Nakhit Silmillah
Vähintään yhtä omaa, mutta avantgardempaan suuntaan on Nakhit Silmillah -yhtyeen musiikki. Sitä on turha lokeroida, koska sopivaa lokeroa ei ole.

Musiikki on kekseliästä, hauskaa, yllättävää ja täynnä sitaatteja ja imitaatioita vähintään kymmenestä etnisestä musiikista, eniten ehkä Pakistanin ja Intian suunnalta sekä länsi-Afrikasta. Se pursuaa energiaa, joka tuottaa jatkuvia soinnillisia yllätyksiä kokeellisessa hengessä.

"Meidän ideologianamme on avartaa ihmisten musiikkikäsityksiä ja herättää uteliaisuutta. Eurooppa dominoi aivan liikaa musiikkia", sanoo Christer Hackman. Hän soittaa mm. darabukaa ja tabloja Nakhit Silmillah -yhtyeessä ja on mukana myös Gamelan Hanumanissa ja Al Teslimissä sekä Gregor Samsassa ja vielä parissa muussa: kaikki tavalla tai toisella maailmanmusiikkibändejä .


Eksoottista suomalaista
Niekun musiikin pohja on suomalaisessa ja suomalais-karjalaisessa perinteessä, mitä kaikista sovituksista ei heti voisi arvata. Esimerkiksi harmonikan ja kanteleiden käyttö on paikoin enemmän sukua modernille musiikille kuin kansanperinteelle. Laulutyyleissä on etsitty persoonallista ilmaisua, laulutapaa, jonka tämän vuosisadan yhtenäiskulttuuri on kadottanut.

Pirkko Kotirinta


Kirjavan "Puolueen"
sitoutumattoman
puheenjohtajan
ja EU-vaaliehdokkaan
Pertti "Veltto" Virtasen
tavoittaa sähköpostitse
tätä tekstiä
napauttelemalla...
Virtasen sivujen ylläpitäjä
Jukka "Waldemar" Wallenius
on myös EU-vaaliehdokas
ja hänelle sähköposti
lähtee tätä tekstiä
napsuttelemalla...

-----

Nyt kaikki kriittisesti EU:hun suhtautuvat ihmiset
liittyvät yhteen ja äänestävät Velton
EU-parlamenttiin!

Kirjava

Takaisin sinne mistä tulitkin...

Näpäytä ylläolevaa palkkia tai tätä tekstiä, niin pääset takaisin sinne mistä tulitkin...