<<< Takaisin hakemistoon

Rock-kesä - toukokuu 1985

Vivaldista Virtaseksi

Tupu & Lupu

Lähdimme kaupungille, teimme pienen kävelyn ja menimme kysymään, mitä kuuluu läänintaiteilija Virtaselle. Sitä samaako? Ei nyt sentään.

On Suomen hurjin paradoksi, että Veltolla on maan tavanomaisin sukunimi. Nimestä huolimatta miehen ajatukset ovat joskus niin vuolaita, että katsoimme parhaaksi ottaa pari pulloa olutta ajatusöljyiksi ennenkuin suuntasimme kulkumme Vaasan läänin taidetoimikunnan tiloihin. Seitsemännestä kerroksesta löysimme "läänin korkeimman virkamiehen nuorisokulttuurin alalla". Virkamies hörppi kahvia ja nyppi rusinoita pullasta.

Veltto tutkailee haastattelumankkaamme epäillen silminnähtävästi sen kykyä tallentaa puhetta. Vakuutamme homman hoituvan ja heitämme pöydäl le paperiIiuskan, johon olemme hykänneet 25 kysymystä.

Veltto: Ei perhana.

Velton kommentti osoittaa syvällistä näkemystä ihmisen rajatusta kyvystä käsitellä suuria kysymysjoukkoja. Mieshän on nero. Platoonista. Aloitamme kysymällä, pelkääkö Veltto sanomansa hukkuvan joskus nauruun.

V: En mä sitä pelkää. Mä tiedän sen. Ei kuitenkaan pidä toitottaa koko aikaa pelkästä sanomasta. Se on ihan roskaa, sillä kaikki on informaatiota. Kaikki, mitä mä teen lavalla, on informaatiota, mutta tietenkin voi erehtyä ottamaan vain puolet ja ymmärtämään väärin. Mutta nekin, jotka ottavat vain sanoituspuolen unohtaen muun, ymmärtävät väärin ihan yhtä paljon kuin nekin, jotka vain nauraa mun hyppimistä lavalla. Eli mun sanomani on se mitä mä teen ja sanon.

Tupu & Lupu: Entä sitten taiteilijat ja todellisuus? Sanotaan, ettei "tavallinen kansa" aina ymmärrä taiteilijoita. Ymmärtävätkö taiteilijat sitten kansaa?

V: Taiteilija ei aina ymmärrä itteensäkään, vaan yrittää saada otteen jostain epämääräisestä. Luominen on tavallaan keino hahmottaa itteensä ja mitä syvemmälle se luominen osuu ihmisenä olemiseen, niin sitä enemmän se koskettaa myös niinsanottua tavallista kansaa. Voihan olla, ettei työn rasittama ihminen ole parhaassa tilassa saada asioita irti taulusta tai laulusta, mutta samalla tavalla työn rasittama ihminen saa naisestaan tai miehestään irti vain osan. Joskus kynttilän valossa ja viinilasi pöydällä ihminen voi olla mielettömän rakastunut siihen samaan, joka on töiden jälkeen pelkkä tiskirätti. Taiteen käsittäminen ei oo siis mikään järjen juttu, vaan kokonaisvaltainen asia. On kyse ikäänkuin pihkaantumisesta. Monet kulttuuri-ihmiset unohtavatkin usein tämän rakkauden ja pyrkivät liikaa ymmärtämään taidetta. Minunkin juttuja on pyritty liikaa ajatteleen järjellä, koska mä oon lukenu ja niin pois päin, vaikka mä itse asiassa oon ollu mitä räkäsin rockjätkä ja pannu asioita todella alhaalta päin. Tietenki niissä on sitten toisiakin tasoja.

T&L: Onko elävällä musiikilla tulevaisuutta vai jyrääkö disko päälle?

V: Kyllä elävällä musiikilla tulevaisuus on. Ongelma on nyt se, että kaikki menee tämmösessä narsistisessa mitäänsanomattomuudessa; kaikki annetaan valmiina käteen. Ihmiset hakee iloo ja hauskanpitoo, mutta ne menee koko ajan pahempaan ansaan tämän mekanistumisen myötä. Ja juuri sen vuoksi mä uskon jonkinlaiseen vallankeikaukseen musiikissa.

Rockin sisällä on toki sellainen ongelma, että uusi aaltokin jäi vain vanhojen nimien korvaamiseksi uusilla. Ei tapahtunut mitään muuta. Nyt ovat Eput, Popeda ja Dingo. Ihan sama kuin ennenkin, muutama bändi vie kaikki keikat. Mä haluaisinkin, että jotkut tuntemattomat bändit pääsisivät keikoille näiden suurten varjossa. Se tietäis näille huippubändeille viidenkympin tai satasen menetystä nokkaa kohti, jos ne laskis vähän palkkioitaan ja ottas jonkun mukaan. Sillä ne tekis hirveesti hyvää. Mutta vittu, kun niitä juttuja hoitavat managerit ja muut, ja nää jätkät, joilla voisi olla kaikki valta, ovat ite ku mitä hyvänsä systeemin pellejä, vaikka ne nousi tään uuden ihanteen siivillä.

Tottakai ne pelkää, että joku tulee ja syö. Mutta mä oon ihan varma, että ne jotka alkaa kilpaileen ja jauhaan samaa juttua, jolla ne tuli pinnalle, ne kaikista varmimmin tuhoutuvat nopeasti. On paljon tärkeämpi ilo kehittyä itsensä ja muiden kanssa, kuin jauhaa muutaman vuoden samaa paskaa rahan takia. Sitten kakarat ajaa kuitenkin ohi ja nää vanhat katkeroituu hiton paljon enemmän.

T&L: Entä poikkitaiteellisuus? Eivätkö bändit voisi unohtaa hetkeksi olevansa muusikkoja ja hakee virikkeitä muualta?

V: Kyllä, mutta tääkin on mennyt niin päin, että esimerkiksi teatterilaiset on alkaneet tehdä rokkia ja niillä menee hiton hyvin. Jokaisen pitäis tajuta, että kun teatterista tullaan, niin se näyttää hyvältä, mutta siitä puuttuu henki. Rokissa kun lähdetään siitä, että ei osata hommia ja annetaan paskan tulla ulos. Teatteriväki taas näyttelee, että niillä menee kovaa, ja jengi ottaa ne tosissaan. Tässä on siis se huonoa, että muut hyödyntää rokkia, mutta ei toisinpäin.

T&L: Hyväksyykö rockyleisö sitten uudet kokeilut suosikeiltaan?

V: No, rockyleisön joukossa on kans ihan samanlaisia sairaita paikkansapitäjiä kuin muuallakin. Niinpä tietty väki ei arvosta jotain Dingoa ollenkaan, vaikka "Autiotalokin" on hämmästyttävän loistava rockbiisi. Mutta toiset ei pysty ottaan ollenkaan vakavasti bändiä, josta suuret massat tai pikkutytöt tykkää. Tällaisiin bändeihin ns. "kunnon rocktyypit" suhtautuu automaattisesti niinkuin johonkin paskaan. Sitten tää sama väki saattaa digata hirveesti jotain ihan alhaista paskaa, kun se vain näyttää menevän kovaa.

Ei se tee ihmistä avomieliseksi ja kehittyneeksi, että se on rokissa mukana ja tykkää siitä. Päin vastoin, se voi olla tosi paha asia. Niin kuin jotkut kristityt voivat olla hirveän ahdasmielisiä ja suvaitsemattomia, vaikka ovat Kristuksen oppilaita. Ja nuoruushan on juuri mustavalkoisinta aikaa ‹ ei voi olla konservatiivisempaa ja ahdasmielisempää ihmistä kuin joku murrosikäinen saattaa olla.

T&L: Kohtaavatko päättäjät tasapuolisesti rocktaiteilijoita muihin taiteilijoihin nähden?

V: Siihen voi vastata hyvin Iyhyesti. Ei.

T&L: Vieläkö itse keikkailet vai viekö virka kaiken ajan?

V: Kyllä mä lähen keikalle, jos joku vaan tajuaa pyytää.

Onko uskonto sun mielestä sama kuin kirkko?

V: Ei, ei toki. Ei uskontokaan oo sama kuin uskonto. Rock on elävyydessään hyvin lähellä kristinuskoa; rockfestivaalit on kans todella suuria yhteisiä tapahtumia hyvissä paikoissa - ne on todella hienoja tapahtumia. Samaten rock on elävää ja jatkuvasti kehittyvää. Mut sitten tulee ne rock-uskovaiset, jotka jakaa rockin lahkoiksi ja kuivattaa koko homman. Samoin kirkkokin on noussut olemassa olevaa vahvaa elämänvoimaa vastaan, sillä se on näivettynyt omiin kuviinsa ja diggaamisiinsa.

T&L: Eli kirkkokin on tavallaan hallitsemisväline?

V: Nimenomaan. Kun meistä tuli protestantteja, olimme tavallaan protesti. Mutta se on kääntynyt nykyään kaikeksi muuksi kuin protestiksi. Rockissa on taas sama juttu. Liikemiehet on luoneet siloposkisia ja uusromanttisia bändejä, joita Englanti ja USA on täynnä niinkuin 60-luvulla. Ja nää saatanalliset bändit ei oo mitään muuta kuin rahankeruuvälineitä, joita liikemiehet ja sosiaalipsykologit on luoneet kahdeksan-kolmetoistavuotiaille. Ja samat jutut menee aikuisille, kun ne vetää kaljaa jossain diskossa: Wake me up before you go go-go. Tietenkin näissä on hyviäki juttuja joukossa, mutta suurin osa on pelkkää diskopaskaa. Eli ne on tulleet vallankäyttövälineiksi. Nuorison rock ei siis oo enää mikään maailmaa muuttava voima, vaan suuret levyfirmat sanoo, mitä rock on ja näyttää ja panee pyhät epäjumalan kuvat mukaan. Silti nuorissa bändeissä on jatkuvasti aito voima, jota yritetään estää. Sanoisin, että ilo pitäisi palauttaa niin rokkiin kuin uskontoonkin.

T&L: Ovatko ateistit sitten suvaitsevampia?

V: Ei, se on sama juttu taas, ne on kans kiinni uskonnossaan. Jeesus sano vuorisaarnassaan, että älä vastusta pahaa. Eli jos sä alat tappeleen jonkun kanssa, sä tuhlaat siihen energiaa ja menetät sen, mitä sä todella voisit tehdä. Jos jokin juttu tuntuu pahalta, niin tee siitä biisi tai taulu, mutta älä kohdista energiaasi siihen asiaan. Näytä vain, miten itse koet asian.

Liikkeissä on just se, että ihmiset haluaa muiden uskovan samoihin asioihin kuin he itse uskovat. Ja mitä enemmän ihmiset uskoo niin, sitä varmemmiksi he tuntevat oman valintansa. Liike sortuuu aina siihen, että siitä tehdään liike. Silloin tyrehtyy se liike, joka on pitänyt ihmiset liikkeessä. Pahimmillaan liike on just vastakohta sille mitä sana "liike" tarkoittaa.

T&L: Laulat eräässä biisissä, että millä mitalla muita mittaat, niin sillä samalla ne sua mittaa. Oletko mitannut Pohjanmaata huonolla mitalla, kun täällä on niin hurjistuttu sun valinnasta läänintaiteilijaksi?

V: Ei täällä nyt sentään ole niin hurjistuttu. Ainoastaan Ilkka (sanomalehti) on hurjistunut. Ehkä se on tavallaan karman laki, kun mä oon mitannu tällästä väkeä pahasti, enkä oo koskaan arvostanut sitä. Ehkä mut sitäpaitsi koetaan mielettömänä uhkana, kun mä oon näyttäytynyt lehdistössä kokonaan erilaisena ihmisenä kuin mä oon. Ne on tavallaan oikeessa mun suhteen, jos pitäytyy ainoastaan lehdistön antamaan kuvaan ja omaan ennakkoluuloiseen ja mustavalkoiseen katsomiseen kohti rokkia. Kyllä niiden kuitenkin pitäisi tietää, kuinka lehdet vääristää ja muodostaa kuvia. (Älkää siis hyvät lukijat uskoko meitäkään, sillä me voimme vetää teitä lerppahuulesta. Toim.)

Seinäjoella puhutaan, että täällä on Pohjanmaan paras nuorisotapahtuma, mutta valtalehti Ilkka ei millään tavoin tue tätä juttua. Samoin se on pannut mutkin pannaan, koska niillä on omat ennakkoluulonsa. Muiden mielestä mä oon tehny täällä ihan hyviä juttuja, mutta llkka pitää mua jotenkin kauheana. Ehkä ne pelkää rokin muuttavaa voimaa yli kaiken ja haluu vaieta kaikesta todellisesta muutoksesta. Mä oon muuten syyllistynyt just siihen, että olen taistellut pahaa vastaan ja vihannutkin sitä. Joskus kymmenen vuotta sitten mä olisin halunnut tuollasen Hokkasen upotettavaksi suohon, mutta nyt mä näen hänet ympäristönsä tuotteeksi, joka on varmaan ihan inhimillinen ihminen.

Lukiessani Alkion kirjaa huomasin hänet todella radikaaliksi, hyvin radikaaliksi. Silti nää taantumukselliset väittää itteensä Alkion perillisiksi, vaikka ne on noin ennakkoluuloisia nuorisoa kohtaan. Ne on just toisinpäin kuin Alkio. Ne vastustaa kaikkia Alkion ajatuksia nuorison ymmärtämisestä. Eniten mä inhoon noita huumejuttuja, kun niitä leimataan. Ne puhuu sitten, että mä tuhoon Pohjanmaan, vaikka jokainen tietää muualla, että Vaasakin on niin rankka paikka. Sit hurskastelijat puhuu, että mä tuhoon sen. Päinvastoin mä oisin voinu kieltäytyä Vaasaankin tulemisesta sillä perusteella, että se tuhoo mut.

T&L: Lennon laulaa maailmasta ilman rajoja. Voisiko se olla kulttuurin kannalta jonkinlainen uhkaava ajatus näin pienelle maalle kuin Suomi, johon esim. amerikkalaisuus tunkeutuu jo nyt vauhdilla?

V: Mä luulen, ettei sellaisessa yhteisössä amerikkalaisella kulttuurilla olisi niin paljon valtaa kuin nyt. Musta tuntuu, että laatu alkais vaikuttaan enemmän kuin määrä. Tiedotusvälineiden valta lakkaisi, eikä juttuja sumetettaisi ulkopuolelta.

Mulle on muuten tullu älyttömän tärkeiksi amerikkalaiset 30/50-luvulla tehdyt elokuvat. Niinkun joku "Paikka auringossa". Mä oon tajunnu ne jotenki mielettömän syvinä elokuvina, vaikka kukaan ei oo koskaan puhunu mulle niistä mitään. Aina puhutaan vain Pasolinista ja Fellinistä. Silti mä tajuun jostain vanhasta amerikkalaisesta elokuvasta enemmän syvyyspsykologisesti kuin yhdestäkään Felliinin elokuvasta. Olen täysin äimälläni, että kuinka voi olla näin. Saattaa olla niinkuin raamatussa sanotaan, että viimeiset tulevat ensimmäisiksi.

Amerikkalaisuudessa on se voima, että ne jaksaa olla nuoria ja vie hommaa eteenpäin. Mutta samalla niissä on se paskavoima, että ne tekee kaikenlaista 12-vuotiaiden kamaa, joka jarruttaa kehitystä. Nietzsche sanoi joskus, että kreikkalaisissa on syvintä niiden pinnallisuus. Siis se, joka menee koko ajan eteenpäin ja ilmaisee pintaa, osuu samalla kaikkein syvimmälle. Sama koskee rokkia. Pitää vain ilmaista omat tunteet. Mä siis puolustan amerikkalaisuutta, mutta toisaalta inhoan sitä kaikkein eniten, koska mä inhoon kaikkea pakottamista ja väkisin syöttämistä.

Tässä vaiheessa haastattelua Veltto alkoi vilkuilla hermostuneesti kelloaan ja syvät huokailut lisääntyivät. Haastattelun pikainen päättyminen ei meitä kuitenkaan enää huolestuttanut, sillä neljään kasettiin mahtuu tarinaa liiankin kanssa. Samassa Veltto huomasi, että juna oli juuri lähdössä. Saimme vaikutelman, että olimme olleet hieman liian uteliaita. Mutta minkäs lapsi uteluiälleen mahtaa?

Rock Kesä 85 -julkaisu ("jämäkkä tietopaketti kesän rock-festareista") julkaistiin Vaasassa ilmeisesti joskus toukokuussa -85 ja festarimainosten lisäksi siinä oli juttua myös mm. Dingosta, Tavaramarkkinoista, Esa Saarisesta, Peer Güntistä, Siberiasta, Louisiana Redistä, Kadotetuista, Marstiosta ja Noitalinna Huraasta. Pääkirjoituksessa käsiteltiin "nuorten vuoden lahjaa", lähdeveroa.

Virtasen sivuja ylläpitää Waldemar Wallenius, jolle tarkoitettu sähköposti lähtee tätä tekstiä napsuttelemalla...		Kirjavan "Puolueen" sitoutumattoman puheenjohtajan Pertti "Veltto" Virtasen saattaa tavoittaa sähköpostitse tätä tekstiä napsuttelemalla...

Näpäytä ylläolevaa palkkia tai tätä tekstiä, niin pääset takaisin sinne mistä tulitkin...